Tämä on blogi, jossa vapaamuotoisesti avaan ajatuksiani ja arvomaailmaani perusteluna sille miksi Vantaan suunta on käännettävä!
80-luku ei palaa
Populistisesti on helppo heitellä, että ennen meni paremmin ja nuoret oli kovassa kunnossa. Jokainen juoksi 3000 metriä Cooperissa ja ylipainoisia nuoria ei juurikaan ollut. Osin totta, osin ei. Tässä on keskeinen asia ymmärtää, että ympäristö oli sellainen ettei normaalia elävää elävällä lapsella voinut edes mennä isosti pieleen. Mahdollisuuksia tähän ei ollut. Kaikissa kotitalouksissa ei ollut televisiota, älylaitteista puhumattakaan, eikä kaupat olleet täynnä roskaruokaa. Nykyistä aktiivisempi elämäntapa oli pakon sanelema. Tätä ei voi suoraan laittaa omaksi hyödykseen ja väittää, että olimme vain kovempia 40 vuotta sitten. Ei ihminen ole 40 vuodessa juurikaan muuttunut. Jos nykypäivän lapset laitettaisiin 80-luvulle, niin saisimme samat tulokset. Toisaalta, nyt on kuitenkin myönnettävä että 80-luku ei palaa ellei koko internetiä räjäytetä, ja kuka tämän menisi räjäyttämään? Ei ehkä kukaan. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku tässäkin.
Entäs 2000-luvun alku?
Kuten toisaalla kirjoitin olen seurannut pienten lasten elämää sekä 2000-luvun alussa että 2020-luvun alussa. Sanoisin, että 20 vuotta sitten olimme lähempänä 1980-lukua kuin nykypäivää. Nokia teki kovaa nousua, valtio ei ollut kassakriisissä, ja sotepommi oli kaukana tulevaisuudessa. Lapset harrastivat, ja ihmiset olivat ylipäätään myönteisiä tulevaisuuteen. Älylaitteet eivät olleet vielä isosti lyöneet läpi valtavirrassa korkean hintansa johdosta. Jokaiselle oli tuolloin selvää, että ala-asteikäiset eivät käytä kännykkää oppitunnilla. Lapsia ja nuoria ei myöskään sekoitettu sukupuoli- ja seksuaalisuusteemoilla. Yhteiskunta oli modernimpi kuin 1980-luvulla mutta ei vielä sekaisin velkarahalla pumpatusta ylitsevuotavasta hyvinvoinnista. Näkisin, että yleinen hyvinvointi oli ehkä korkeimmillaan mitä se on Suomessa koskaan ollut. Finanssikriisin jälkeen alkoi edelleen jatkuva alamäki.
Digitalisaatio on mennyt liian pitkälle
Nyt tilanne on saatu hyvin sekaisin. Digitalisaatio lasten ja nuorten elämässä meni nopeasti liian pitkälle. Enää ei puhuta siitä onko lapsella kännykkää vaan kuinka paljon sitä käytetään? Ensimmäiset älylaitteet voivat tulla käyttöön jo 3-4-vuotiaille. Erilaisia sisältöjä löytyy internet täynnä. Kehitys on ollut nopeaa viimeiset 15 vuotta. Myöskään vanhemmat eivät säästy digitalisaatiolta vaan erilaista Whatsapp-ryhmää ja Wilma-viestiä tulee sarjatulella, etenkin mikäli koulussa on useampia omia lapsia. Tiedän, että lapsen laittaminen harrastukseen voi estyä jopa sen takia, että vanhempi joutuu osaksi tällaista WA-ryhmää, josta tulee yksi uusi kuormituksen lähde. Tähän pitäisi saada joku tolkku.
Dopamiinikoukun vaara
Luin tutkimuksen, jossa perusteltiin aivojen dopamiinitason yhteys suoritukseen. Periaatteessa aivot pyrkivät siihen, että hyvä olo saadaan mahdollisimman pienellä vaivalla. Eli onnellisuuden maksimointi. Nopea lääke on sokerihumala tai lyhyt TikTok-video. Aivot oppivat nopeasti, että nämä ”houkutukset” ovat se tapa toimia. Ja näin ihminen turtuu siihen, että hyvää oloa tuova palkinto pitää tulla aina pienemmällä määrällä työtä. Eli ”swaippaus” oikealle ja taas mennään. Onko tämä parantanut hyvinvointia vaikka periaatteessa aivot ovat nyt tyytyväisiä? Sokeria koneeseen ja nautinto päälle. Ei, koska fyysinen ja henkinen hyvinvointi kulkevat käsi kädessä.
Terve sielu terveessä ruumiissa!
Tämä satoja vuosia vanha viisaus ei ole kadonnut mihinkään. Eläminen mielihyvän kuplassa passivoi, koska älylaitteella nautinnon hakeminen on huomattavasti helpompaa kuin lenkkipolulla. Miksi vaivautua? Tästä seuraa negatiivinen kierre, jossa fyysinen kunto vaatii entistä rankemmat keinot aivojen aktivointiin, jotta mielihyvä voidaan saavuttaa. Heikko fyysinen kunto heijastelee mielen hyvinvointiin, ja ellei asialle tehdä mitään, erilaiset tavat hakea nautintoa vain lisääntyvät, syöminen, päihteet, uhkapelit ja vastaavat. Näin ihminen on kierteessä. Tutkimukset nuorten kunnosta osoittavat, että erittäin moni nuori on ajautunut tällaiseen kierteeseen. Muuten niin sanotusti ”huono kunto” nuorella iällä ei pitäisi olla mahdollista. Nuoren pitäisi lähtökohtaisesti olla terve ja hyväkuntoinen vaikka ei tavoitteellista liikuntaa harrastakaan. Aikaa kävellä kadulla ja ”hengailla” kavereiden kanssa pitäisi olla riittävästi kun ei työ- ja perhe-elämän kiireet ole kalenteria täyttämässä. Jotain on siis pielessä kun näin ei ole. Mihin aika siis menee?
Julkinen sektori on pihalla
Julkisella sektorilla tehdään pitkiä työuria ja siellä on pitkälti samat päättäjät kuin 20 vuotta sitten. Voi olla, ettei ole huomattu miten nopeaa kehitys on ollut viimeiset 15 vuotta erityisesti lasten ja nuorten maailmassa? Oma elämä on jo jossain määrin vakiintunutta. Painopiste on ollut sotekriisin ratkaisemisessa, joka on toki sekin tärkeä, mutta onko samassa yhteydessä jäänyt huomaamatta, että nuorten hyvinvointi on romahtanut omalla vahtivuorolla? Vanhusten osalta sotekriisin ratkaisu jää erittäin lyhytaikaiseksi, jos nuoremmista sukupolvista tulee entistä suurempi joukko mielenterveyseläkeläisiä ja muita vajaakykyisiä. Sote ei tule selviämään tästä laskusta mikä syntyy kun vanhat elävät pitkään ja nuoret eivät elä ollenkaan!
Suomessa käydään edelleen keskustelua, että voiko kännykät kieltää oppitunnilla? Vantaa kaataa miljoonia DigiOne-hankkeeseen. Eli vielä lisää digitalisaatiota nuoren arkeen? Lisätään tähän vielä Covid19 koulujen sulkeminen joka oli typerin päätös pieneen hetkeen. Seurasin tuolloin omien teini-ikäisten lasten kautta tilannetta ja sanoisin, että tästäkin päätöksestä tullaan maksamaan inhimillistä laskua pitkään. Ei nuori voi käydä koko koulua etänä! Monella harrastukset ja koulu loppuivat siihen.
Paluu perusasioihin
Vantaalla on kummallinen keskittämisen ideologia. Päiväkodit ja koulut pitää olla suuria. Tämä tarkoittaa, että ne on kaukana ja sopivat keskimäärin ei-kenellekään. Se on muuten jännä homma, että suuressa kaupungissa pitäisi palvelut olla lähellä, mutta näinhän ei ole. Olen joskus laskenut, että viikonlopun aikana on tullut 150 kilometriä ajelua kahden lapsen harrastuksiin lauantaina ja sunnuntaina. Kaupungissa! Eli keskittämällä palveluja varmistetaan että ajelu saa jatkua ja siksi liikenteen sujuvuudesta pitää huolehtia. Ei pienessä kunnassa menty autolla harrastuksiin – ne oli kaikki kävelymatkan päässä. Se mikä ei ollut, niin sinne ei menty.
Tästä tullaankin siihen, että lasten ja nuorten aktivointi pitää nähdä muullakin tavoin kun tulevana NHL-pelaajana. Nuoret ovat keskimäärin huonossa kunnossa mutta toisaalta polarisaatio voimistuu. Pieni osa on erittäin hyvässä kunnossa – mikäli motivaatiota vain löytyy, niin mahdollisuudet harrastaa ovat varmasti paremmat kuin 40 vuotta sitten. Internet on täynnä lajitietoa, löytyy etävalmentajaa, treenivideota, verkkokaupasta voi tilata lisäravinteet, kuntosaleja on joka kulmassa ja niin edelleen. Ei jää treeni mahdollisuuksista kiinni.
Haaste ei olekaan se, etteikö mahdollisuuksia olisi. Haaste on se, että nuorilta puuttuu selkeä esikuva miten näistä mahdollisuuksista rakentaa itselleen hyvän elämän? Ei kaikista voi tulla NHL-pelaajia mutta myöskään tuomio sohvaperunaksi ei ole faktaa. Älylaitteet ovat tulleet jäädäkseen mutta niidenkin kanssa voi ”elää” – tämä vaatii vain parempaa tietoisuutta miten kokonaishyvinvointia voi rakentaa tästä huolimatta. Kyllähän työelämässäkin voidaan naputella 8 tuntia putkeen tietokonetta ja silti ollaan hyvässä kunnossa, jos haluaa. Aikuinen kykenee johtamaan itseään ja kehittymään ”ajokoirajohtajaksi” vaikka kiireisellä johtajalla kännykkä olisi liimattuna käteen. Tämä vain vaatii tietoisuutta siitä mitä pitää tehdä ja sitten tehdä se. Lapsella ei ole itsensä johtamisen kykyä. Nuorella voi jo olla, mutta ei tietoisuutta kuinka asioita tehdään oikein. Tähän tarvitaan tukea, keppiä ja porkkanaa!
Jonkun on näytettävä suunta
Lapset ja nuoret kasvavat erilaisissa ympäristöissä ja se niin sanottu ”lähiaikuinen” voi nykyään olla kuka tahansa. Toivottavasti mahdollisimman monella omat vanhemmat, mutta ainahan näin ei ole. Ehkä se on sosiaalityöntekijä, opettaja, poliisi, kaverin isä tai kuka nyt tahansa. Kunhan joku on. Lapset eivät opi papereista vaan esimerkin kautta. Jokainen tietää kuinka helposti lapset ja nuoret imitoivat sitä mihin uskovat. Kuinka monta pientä ”Teemu Selännettä” laukoo kiekkoja häkkiin pihapeleissä. Nykyään kun kaikki on niin herkkää ja sensitiivistä, niin kukaan ei uskalla sanoa, että mikä se oikea suunta on? Eli vaikka tällainen lähiaikuinen jostain löytyykin, niin on erittäin tärkeää ettei ainakaan kaupungin palkkasuhteessa ota kantaa mihinkään. Jos erehtyy sanomaan, että sukupuolia on kaksi, niin potkuthan siitä seuraa. Miten tällainen suunta voi löytyä kun kaikki pitää olla kaikille mahdollista, ja kukaan ei saa ottaa kantaa mihinkään?
Eli jotenkin vain uskotaan siihen, että kun kaikki kukat kukkii niin hyvä siitä tulee. Niin tuleekin, mutta kukkiakin pitää kasvattaa. Lapset ansaitsevat tietoa ja mahdollisuuksia siitä miten hyvinvoinnista pidetään huolta. Siis oikeaa tietoa – ei lässytystä. Jos joku on ylipainoinen roskaruuan ja vähäisen liikunnan takia, niin hänelle on rakentavasti sanottava se. Olisi henkistä pahoinpitelyä ”kivapuhua” täysin selvä asia päinvastaiseksi. Pettymys on parempi tulla 10-vuotiaana kuin 30-vuotiaana moniongelmaisena aikuisena.
Jokaisen vanhemman pitäisi ainakin omia lapsiaan rakastaa sen verran, että opastaa heidät terveellisten elämäntapojen piiriin. Ja ellei tällaisia vanhempia ole, sitten kaupungin on tehtävä jotain. Jossain tapauksissa kaupunki voi opastaa myös näitä vanhempia. Tässä täytyy muistaa, että puhumme yksinkertaisista asioista. Terveyttä edistävä elämäntapa ei ole rakettitiedettä.
Ensimmäinen askel on rehellisesti myöntää, että fyysisellä terveydellä on yhteys henkiseen hyvinvointiin. Yhteiskunta haluaa medikalisaation takia valehdella, että pilleri on ainoa ratkaisu. Vastuullinen vanhempi vastustaa tätä kehitystä. Tietenkin ymmärrän diagnosoidut mt-ongelmat, mutta 1/3 nuorista ei ole yllättäen tullut henkisesti sairaiksi. Kyse on tästä noidankehästä, jossa aivot ovat tulleet erittäin lyhytjänteisen elämäntavan ja dopamiinikoukun kyllästämäksi. Jonkun on näytettävä suunta, että tämä kierre voidaan katkaista vain palaamalla takaisin ns. ”normaaliin elämään” tämän informaatiotulvan ja digitalisaation kakofonian keskellä.
Lisäksi keskeinen asia mikä pitää selventää tässä propagandan keskellä, että ketään ei ole tuomittu huonoon kuntoon ja terveyteen! Tämän johdosta on myös rohkeammin sanottava, että myöskään terveyttä haittaavaa huonoa kuntoa ei pidä hyväksyä. On moraalinen velvollisuus tukea ja myös tehdä asioita, jotta näin ei tapahdu. Lapsilta tätä ei voi vaatia (vanhemman vastuu on ylläpitää lapsensa hyvinvointia), mutta lähellä täysi-ikää olevilta nuorilta voi jo vaatia itsekunnioitusta sen verran että hyvä terveys ja fyysinen kunto ovat heille tavoittelemisen arvoisia asioita. Jos tämä on ”toksista maskuliinisuutta”, niin olkoon sitten.
Mikä se suunta sitten on?
Jokaisella lapsella täytyy olla jokin liikunnallinen harrastus joka tasapainottaa muuten vahvasti passiivista ja mukavuuksilla kuorrutettua länsimaista elämäntapaa, joka tekee ihmiset sairaiksi. Ellei tätä ole, tämä johtaa pitkällä tähtäimellä isoihin ongelmiin nuoruudessa ja aikuisuudessa sekä kasvaviin terveysmenoihin, joihin meillä ei yksinkertaisesti ole varaa. Kyky liikkua luodaan lapsena. Tästä ei mihinkään pääse. Ei ole liikaa kärjistetty, että nykyiset sotepalvelut eivät yksinkertaisesti pysty ottamaan vastaan 40 vuoden kuluttua vajaakuntoisia keski-ikäisiä (nyt 10-vuotiaita). Kun samaan aikaan meillä on kasvava joukko 100-vuotiaita kansalaisia. Ei ole kapasiteettia. Ihmisten on pakko ottaa oma terveys omiin käsiinsä ja perusta tälle luodaan lapsena. Tosin toiminta vaatii vielä pitkään ohjausta. Itseohjautuvuus kehittyy vasta lähempänä täysi-ikäisyyttä. Toistan siis: jokaisella lapsella on oltava jokin liikunnallinen harrastus, joka tukee hänen koko elämän kestävää hyvinvointiaan luomalla ne taidot, joita voi toistaa itsenäisesti aikuisiällä.
Kaupungilla on paljon mahdollisuuksia tukea harrastuksia ja varmistaa, että jokainen lapsi ohjautuu johonkin liikunnalliseen harrastukseen. Vantaalla on 8 000 ihmistä töissä. Ei ole resursseista kiinni. Kaupunki voi luoda hyvinvoinnin ohjelman, jossa kannustetaan ja kerätään pisteitä harrastusten suorittamisesta. Rakentavalla tavalla. Seuroja voidaan tukea nykyistä enemmän. Liikunnallinen harrastus voi olla mitä tahansa, koska mikä tahansa on parempi kuin ei mitään. Vaikka Parkour. Vantaalla on 15 000 työtöntä. Varmasti joukossa on muutama liikunta-alan ammattilainen. Nyt kun työllisyys on kunnilla, niin luodaan työpaikat lasten liikuttamiseksi. Keinoja on kun niitä halutaan nähdä. Näen punaista, jos joku sanoo, että tämä on rahasta kiinni. Jos kassa on oikeasti tyhjä, niin sitten karsitaan muutama tohvelisankari kunnantalolta ja ohjataan rahat liikunta-alan työpaikkoihin.
Rönsyt v***uun!
Suuntaa ei saada kirkkaaksi, jos rattaista kuuluu liikaa hälyääniä. Lapset ovat äärimmäisen taitavia tulkitsemaan, jos jossain viestissä on ristiriitaisuuksia tai sitä ei esitetä riittävän uskottavasti auktoriteetin toimesta. Nythän lasten elämä on sekoitettu lukuisilla ideologioilla, aatteilla ja elämäntavoilla. Välillä sukupuolia on ja sitten taas ei ollenkaan. Kehitä siinä sitten terveellisiä elämäntapoja. Mikään ei myöskään saa olla itsestä kiinni vaan aina yhteiskunnan vika. Eli muka 10-vuotias lapsi ymmärtää miten politiikka toimii ja nyt hallituksen leikkausten takia kävi niin, että kasvoin ylipainoiseksi? Tämä ja monet muut vastaavat argumentit ovat aikuisten valtapelin tuomista lasten maailmaan. Palaan sen verran 80-lukuun, että lapsen elämä on oikeasti yksinkertaista. Aamulla herää, puuro, kouluun, iltapäivällä kaverit, harrastukset, läksyt ja nukkumaan. Tällä reseptillä syntyi kuitenkin nyt keski-ikäisten ikäluokka joka on vielä jotenkin työkykyinen. Nykyisessä ympäristössä kaikki on toisin, mutta taustalla on kuitenkin sama pohjavire. Kuten aiemmin totesin, ei ihminen ole muuttunut! Lapsille on kerrottava miten elämä toimii. Huomattava ylipaino lapsuudessa ei ole normaalia. Riittävä yöuni on tärkeää ja ruuan on oltava terveellistä. Aikuisen tehtäväksi jää vahtia, että nämä ainakin jossain määrin toteutuvat.
Harrasteseteli jokaiseen kotitalouteen
Vantaan kaupungilla on myös peiliin katsomisen paikka – kaikenlaista puuhaprojektia kehitellään mutta onko perusasioissa jotain muuttunut? Esimerkki toimivasta ratkaisusta tulee tässä. Turun kaupungilla on käytössä harrasteseteli, joka jaetaan jokaiseen kotitalouteen ja sillä voi ”ostaa” harrastuksen kaupungin tukemista urheiluseuroista tai liikuntatiloista. Setelin käytöllä voidaan myös seurata miten tämä käytännössä toteutuu. Näin ei jää harrastus rahasta kiinni. Keinoja kyllä löytyy jos on tahtoa.
Loppukaneetti
Mitä muka olet itse tehnyt? Tämä kysymys tulee joka tapauksessa, joten vastaan. Olen itse ”paska” liikunnassa ja siksi vastustan ajatusta, että liikunta olisi vain huippu-urheilua. Pääkaupunkiseudun urheiluseuroissa on kova kilpailu pelipaikoista ja helposti tilanne on, että ”pelaa tosissaan tai ei ollenkaan”. Tässä asiassa tulee ymmärtää, että liikunnalla voi olla tuloksen lisäksi tavoitteena myös hyvinvointi. Kaikista ei tule kilpatason urheilijoita, eikä pidäkään tulla. Katsomossakin pitää olla porukkaa. Urheilu on helposti myös bisnes ja matalan kynnyksen liikunta ei ole hyvä bisnes. Vaikka olen yrittäjä, niin tässä asiassa en usko, että yritysmaailma voi ratkaista kansallista hyvinvoinnin ongelmaa. Yritys tarvitsee rahaa ja liikunnasta halutaan maksaa kun se tuo tuloksia. Mikäli pelaaminen jääkiekkoseurassa antaa mahdollisuuden tavoitella ammattilaisuutta, niin seuramaksut voivat olla hyvinkin korkeat. Seuramaksuilla toki myös katetaan toiminnan kulut kun jääharjoituksia on päivittäin ammattivalmentajan johdolla. Jokainen ymmärtää, että tämä ei luo hyvinvointia laajalle joukolle väestöä. Laajalle joukolle tarjolla olevat keinot pitäisi olla käyttäjälleen maksuttomia. Etusivun kuvassa oleva ulkokuntoilusali on hyvä esimerkki matalan kynnyksen maksuttomasta palvelusta minkä kaupunki voi tarjota.
Olen lasteni kautta tutustunut mm. seuraaviin lajeihin: yleisurheilu, uinti, triathlon, jalkapallo ja taitoluistelu. Parhaimmillaan lapseni ovat kilpailleet nuorten SM-tasolla. Aikuisen panosta tarvitaan jonkun verran, jotta ura voi jatkua noinkin pitkään. Uinti on erittäin edullinen laji harrastaa – taitoluistelu maksaa noin 200-250 euroa kuussa. Eroja on mutta samaan tulokseen hyvinvoinnissa voi molemmissa päästä. Kaupunki voi lähes nollakustannuksella mahdollistaa edullisen pään harrastuksia mm. uintia ja yleisurheilua. Puitteet on – asia on tekemistä vaille.
Henkilökohtaisesti sain elää onnellisen luvun elämässä kun maailma oli järjestyksessä. Miehet oli miehiä ja naiset naisia. Ja vaikka en urheilussa osannutkaan mitään, niin kyllä joka jätkän pitää 100kg nostaa penkistä, ja se toki omaehtoisella treenaamisella saatiin hoidettua koulun maksuttomalla kuntosalilla. Tästä eteenpäin olen harrastanut monipuolista liikuntaa omaehtoisesti, lähinnä voimaa ja voimakestävyyttä hakien. En kilpaile missään tai kuulu seuraan, mutta pidän itseni hyvässä kunnossa. Kieltäydyn siis uskomasta selitystä, että terveyttä edistävä hyvinvointi olisi rahasta kiinni, ja etteikö tämä olisi lähes jokaiselle mahdollista. Kiskaise 20 puhdasta leukaa ovenkarmin leuanvetotangossa, niin olet kunnossa. Aikuiselle tämä on helppoa sanoa – lapset ja nuoret tarvitsevat ohjausta. Asiat ovat kuitenkin mahdollisia kun aletaan vain tekemään!